PUHE EUGEN SCHAUMANIN MUISTOTILAISUUDESSA PORVOOSSA 16.6.2015

Timo Hännikäinen

Tänä päivänä tasan satayksitoista vuotta sitten kouluylihallituksen virkamies Eugen Schauman ampui Suomen kenraalikuvenööri Nikolai Bobrikovia senaatin päärakennusen portaikossa. Pistoolilla ammutuista laukauksista kaksi kimposi Bobrikovin takinnapeista ja kunniamerkeistä, mutta kolmas osui vyönsolkeen ja soljen ja luodin kappaleet tunkeutuivat Bobrikovin vatsaan. Tämä vaurioitti kenraalikuvernöörin sisäelimiä niin pahasti, että häntä ei pystytty pelastamaan edes leikkauksella, vaan hän kuoli seuraavana yönä.

Schauman puolestaan ampui heti Bobrikovia ammuttuaan kaksi laukausta omaan sydämeensä ja kuoli heti. Hän oli etukäteen päättänyt, ettei pakene attentaatin jälkeen vaan sovittaa tekonsa kuolemallaan. Keisari Nikolai II:lle osoittamassaan kirjeessä Schauman kirjoitti:

On hirveää ottaa toinen ihminen hengiltä. Omalla elämälläni olen minä sovittava rikokseni. Tehtyäni tämän päätöksen olen minä saanut rauhan; tyynenä ja iloisena menen nyt kuolemaan

Schauman tiedosti, että poliittinen murha on äärimmäinen toimenpide. Hän ei katsonut olevansa suorittamassa yli-inhimillistä urotekoa, vaan piti tekoaan sellaisena, joka vaikeissa ja äärimmäisissä olosuhteissa yksinkertaisesti täytyi tehdä. Hän oli Suomen venäläistämiseen tähtäävien sortotoimen alkuvaiheessa vastustanut niitä väkivallattomin keinoin: osallistumalla mielenosoituksiin ja keräämällä nimiä adresseihin. Viimeistään vuoden 1902 kutsuntamellakka, jossa kasakat olivat väkivalloin hajottaneet kutsuntoja vastustavan mielenosoituksen, sai hänet muuttamaan linjaansa. Schauman alkoi suunnitella attentaattia, jonka kohteeksi valikoitui Bobrikov. Diktaattorin valtuudet Suomessa saanutta Bobrikovia pidettiin sortopolitiikan henkilöitymänä, ja hänen surmaamisensa toivottiin kääntävän politiikan suuntaa.

Schaumanin kuoleman jälkeen löydetyistä kirjoituksista paljastui, että hän oli pohtinut tekoaan ja vaikuttimiaan ankarasti etukäteen. Muutamia päiviä ennen attentaattia hän oli kirjoittanut:

Vapaus on itse oma päämääränsä. Tietyin ja varsin pienin rajoituksin se on jokaisen ihmisen luovuttamaton etuoikeus, jota ei mikään ulkonainen mahti voi häneltä riistää. Ihmisellä ei ole oikeutta luopua siitä omalta osaltaan, vielä vähemmän lastensa puolesta. Vapaus on itsekunnioituksen perusta, ja ilman sitä suuri oppi ihmisen siveellisestä vastuusta olisi pelkkää valhetta ja petosta. Vapaus on pyhä asia ja vapaudenrakkaus sydämeemme syvään juurtunut luonnonvietti. Rakastatko maatasi? Hyvä, pidä mielessäsi Ibsenin sanat: ’Vaikka antaisit kaiken, mutta et elämääsi, et ole antanut mitään’.

Kun kansa joutuu imperialistisen suurvallan alistamaksi, sillä on vaihtoehtoina alistuminen ja taistelu. Alistuminen rohkaisee sortajaa menemään yhä pidemmälle. Attentaatilla Schauman halusi osoittaa, että Suomessa ollaan valmiita myös jyrkkiin toimiin itsemääräämisoikeuden puolustamiseksi. Kyse oli kansallisen olemassaolon säilymisestä, ja suomalaisilta puuttuivat demokraattiset vaikutusmahdollisuudet. Sellaisessa tilanteessa oli luontevaa tehdä johtopäätös, että vastapuoli ymmärtää vain voimankäyttöä.

Maissa, joissa on eletty pitkään itsenäisyyden, vakauden ja rauhan oloissa, tällaisia menneisyyden olosuhteita on välillä vaikea ymmärtää. Baltian maissa, joille viisi vuosikymmentä kestänyt miehitys opetti tiettyä realismia, ymmärtäminen ei liene vaikeaa. Mutta oman aikamme Suomessa on Schaumanista puhuttaessa ilmennyt halpahintaista jälkiviisautta.

Vuonna 2004, kun attentaatista oli kulunut sata vuotta, silloinen pääministeri Matti Vanhanen otti asiakseen tuomita teon ja nimittää Schaumania terroristiksi, jonka kaltaisia ei ole syytä juhlia. Samoilla linjoilla ilmoitti olevansa rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen amanuenssi Unto Vesa.

Tällaiset lausunnot eivät ole vastenmielisiä vain siksi, että ne arvottavat menneisyyden tekoja nykypäivän perspektiivistä ja tyystin erilaisista oloista käsin. Ikävintä on, että ne paljastavat nöyristelevän ajattelumallin, jossa suurvallat voivat harjoittaa minkälaista voimapolitiikkaa tahansa mutta pienten kansojen on pitäydyttävä laillisissa ja väkivallattomissa keinoissa silloinkin kun niihin kohdistetaan lainvastaisia toimenpiteitä.

Eettisyyden penääminen vain heikommassa asemassa olevalta on räikeää tekopyhyyttä. Jos Matti Vanhasen logiikkaa noudatettaisiin johdonmukaisesti, meidän olisi tuomittava myös esimerkiksi Euroopan maiden vastarintaliikkeet, jotka toisen maailmansodan aikana taistelivat saksalaismiehitystä vastaan. Tai Baltian maiden metsäveljet, jotka toisen maailmasodan jälkeisinä vuosina harjoittivat sabotaasia ja surmasivat neuvostomiehittäjän edustajia.

Schaumanin omien aikalaisten keskuudessa hänen tekonsa sai laajaa ymmärrystä ja hänestä tuli epävirallinen kansallissankari. Virallisissa yhteyksissä häntä ei toki uskallettu arvostaa. Tunnetun anekdootin mukaan kansallissäveltäjämme Sibelius oli ystävineen juhlimassa Schaumanin attentaattia, ja poliisit pidättivät hänet. Pidätysasiakirjaan kirjattiin talteenoton syyksi ”aiheeton ilo”. Sanavalinnasta voi kuulla kaikuja Vanhasen lausunnossa, että Bobrikovin surmaa ”ei ole syytä juhlia.” Myöntyväisyysmiesten perintö ei selvästikään ole kadonnut Suomesta mihinkään.

Tämän tilaisuuden tarkoituksena ei ole yllyttää ketään poliittiseen väkivaltaan. Olemme kokoontuneet tänne kunnioittamaan Schaumania ja hänen toimintaansa ja muistuttaaksemme, että niin kauan kuin suurvallat, olivatpa ne sitten itäisiä tai läntisiä, ylenkatsovat pienempiä kansoja ja paikallisia yhteisöjä, he joutuvat kohtaamaan myös äärimmäisiä reaktioita.

Näissä merkeissä toivotan teidät kaikki tervetulleiksi.