Timo Hännikäisen Kalevalan päivän puhe Suomen Sisun iltajuhlassa (2016)

Kansallismielisten järjestöjen tulevaisuudennäkymät

Viime vuonna Suomi ja koko Eurooppa astuivat uuteen aikakauteen. Sellaiset asiat kuin rajavalvonta ja kansainväliset sopimukset lakkasivat äkisti olemasta itsestäänselvyyksiä. Ja vuoden tullessa kohti loppuaan jopa kansalaisten oma fyysinenturvallisuus on alkanut näyttää vähemmän selvältä kuin ennen.

Tavallaan kyse on vain käynnissä olleen kehityksen kiihtymisestä. Pariisin marraskuiset terrori-iskut, Kölnin uudenvuodenyön joukkoahdistelut ja Suomen lisääntyneet raiskaus- ja pahoinpitelytapaukset eivät ole sinänsä tavattomia, sillä islamilaista terrorismia ja maahanmuuttajien seksuaalirikoksia on esiintynyt rajatummassa mittakaavassa jo pitkään. Siinä missä maahanmuuttajat ovat ennen valuneet Lähi-Idästä ja Afrikasta Eurooppaan tasaisena virtana, loppukesästä 2015 syntyi ensimmäinen varsinainen hyökyaalto, joka sai Euroopan Unionin ja sen jäsenmaiden yhteiskuntarauhan natisemaan liitoksissaan.

Ei ole syytä odottaa, että kuluvasta vuodesta tulisi ainakaan rauhallisempi. Tiistaina 23.2. brittilehti Guardian uutisoi, että alkuvuoden aikana Kreikan saarille on saapunut reilusti yli 100 000 turvapaikanhakijaa. Viime vuoden alkuun verrattuna määrä on kolminkertainen – silloin sadantuhannen tulijan raja saavutettiin vasta kesäkuun lopussa. Nähtäväksi jää, kuinka kiivaaksi tahti yltyy sään lämmetessä keväällä.

2016 voi olla vuosi, jona Eurooppa astuu syvemmälle kaaokseen, siihen veriseen jokeen josta Enoch Powell melkein 50 vuotta sitten varoitteli. Toisaalta viime kuukausina on nähty myös myönteisiä merkkejä. Kuin jonkinlaisen dominoefektin seurauksena Euroopan maa toisensa jälkeen on kiristänyt rajavalvontaansa. Tällä viikolla Slovenia päätti lähettää armeijansa Kroatian-vastaiselle rajalleen valvontatehtäviin, ja maan parlamentti antoi sotilaille valtuudet voimankäyttöön. Puolan tuore hallitus on suoraan sanonut kieltäytyvänsä osallistumasta niin sanottuun taakanjakoon. Vielä syksyllä Unkarin rajapolitiikkaa kauhisteltiin päättävissä piireissä ympäri Eurooppaa, mutta nyt se on muuttumassa valtavirtaiseksi. Monista maista, myös Suomesta, kuulee uutisia että turvapaikanhakijoiden liike ei ole enää yksisuuntaista vaan entistä useampi palaa pettyneenä takaisin.

Viime syksyn jälkeen en ole oikein tohtinut tehdä optimistisia ennustuksia. Silti uskon, että siirtolaisaallon kaoottisin vaihe päättyy ennemmin tai myöhemmin ja syntyy jonkinlainen linnake-Eurooppa. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ole, kun yhteiskuntien kantokyky saavuttaa äärirajansa. Mutta vaikka se tapahtuisi tänään, tämä maanosa ei enää ole entisensä. Eurooppalaiset muistuttavat troijalaisia, jotka sulkevat linnakkeensa portit kun kreikkalaisilta saatu puuhevonen on jo tuotu sisään.

Merkittävä osa niistä ihmisistä, jotka muodostavat käynnissä olevan suuren muuttoaallon, ei palaa kotiin. He jäävät Euroopan maihin ja liittyvät osaksi siirtolaisyhteisöjä, jotka monissa maissa ovat jo riittävän isoja muodostaakseen rinnakkaisyhteiskuntia. Näistä ihmisistä vähemmistö on niitä, jotka ihailevat täkäläistä elämäntapaa ja ovat halukkaita sopeutumaan siihen. Myös ne, jotka antaumuksella vihaavat länsimaita, haluavat muuttaa niiden kulttuurin mieleisekseen ja ovat taipuvaisia liittymään jihadistiryhmiin, ovat vähemmistössä. Valtavan enemmistön siirtolaistulvasta muodostavat ne, jotka suhtautuvat kulttuuriimme välinpitämättömästi. He eivät halua sopeutua eivätkä kapinoida, vaan pysytellä omissa oloissaan, ja tulevaisuudessa he muodostavat entistä suurempia ghettoja. Yleensä he ovat tyytyväisiä saadessaan asua omassa eristäytyneessä pikku-Irakissaan tai pikku-Somaliassaan, mutta joutuessaan konfliktiin valtaväestön ja paikallisten tapojen kanssa hekin saattavat radikalisoitua. Tästä syystä Suomen ja Euroopan tulevaisuus lupaa lisääntyvää kireyttä niin etnisten kuin poliittisten ryhmien välillä, varmasti myös väkivaltaisia konflikteja, pahimmillaan sisällissotia. Yhteiskuntien yleinen huteroituminen on väistämätöntä. Monikulttuurinen valtio on tehoton ja turvaton kyhäelmä, jota voidaan aikansa hallita pakkokeinoin ja propagandalla, mutta taloudellisen vararikon tullessa nämäkään menetelmät eivät enää auta.

Niinpä muuttajavirran tyrehdyttäminen on ajan mittaan riittämätön tavoite sille, joka haluaa elää verraten turvallisessa ja toimivassa yhteiskunnassa. Sen ohella olisi pyrittävä laajamittaiseen sopeutumattomien siirtolaisten maastamuuttoon, siis palauttamiseen väkisin. Keinoja tähän on toki olemassa, sosiaalipoliittisista ratkaisuista ja rahallisista muuttokannustimista aina kansanmurhaan. Mutta tehokkaat toimenpiteet olisivat niin kalliita, kipeitä tai moraalisesti paheksuttuja, että harva puolue rohkenisi ryhtyä ajamaan moisia. Yksi poliittisen kulttuurimme paradokseista sisältyykin siihen, että ne puolueet, joita lehdistö nimittää ”ääripuolueiksi” tai ”äärioikeistoksi” eivät todellisuudessa ole riittävän äärimmäisiä.

Ajan mittaan saamme kenties nähdä, miten poliittinen järjestelmämme muotoutuu hiljalleen etnisten erojen järjestelmäksi. Monikulttuurisen sirpaloitumisen edetessä puolueet alkavat edustaa pikemminkin etnisten ryhmien kuin yhteiskuntaluokkien intressejä. Esimerkkinä toimikoon monet Afrikan valtiot sekä Yhdysvallat, jossa demokraateista on hiljalleen muodostumassa mustien, juutalaisten ja latinoiden puolue ja republikaaneista valkoisen väestön edunvalvoja. Suomen tilanne on vielä avoin, mutta ainakin Ruotsin ja Ranskan kaltaisissa maissa tämä kehityskulku tarkoittaa sitä, että suuret kaupungit muuttuvat yhä enemmän eri maahanmuuttajaryhmien tukialueiksi, pienemmät kaupungit ja maakunnat taas jäävät kantaväestölle. Keskusvalta heikkenee eri alueiden pyrkiessä yhä suurempaan autonomiaan, mikä voi johtaa hauraiden valtiorakennelmien väkivaltaiseenkin hajoamiseen.

Nyt kun madonluvut on luettu, täytyy esittää kysymys: voiko tavallinen suomalainen tehdä muuta kuin toivoa, että vaaleilla valitut poliitikot jotenkin onnistuvat kääntämään kehityksen terveempään suuntaan? Ihmiset nimittäin tähyilevät vaihtoehtoja. He ovat hämmentyneitä ja vihaisia, he eivät enää luota poliitikkoihin ja instituutioihin, ja jotkut heistä ovat ryhtyneet äärimmäisiin tekoihin kuten vastaanottokeskusten tuhopolttoihin. Jokainen, jolla on sormi elämän valtimolla, tuntee tihentyneen pulssin.

Uskon, että kansalaisjärjestöillä on avainrooli kadunmiehen ja -naisen turhautuneen energian kanavoimisessa. Siinä missä perussuomalaisten suosio on laskenut, on Suomen Sisun jäsenmäärä kasvanut vähintään yhtä jyrkästi. Soldiers of Odin -katupartioryhmä, jota vielä vähän aikaa sitten pidettiin pohjoissuomalaisten peräkammarinpoikien kerhona, on levinnyt pikavauhtia useimpiin Suomen tärkeisiin kaupunkeihin. Isänmaallinen 612-soihtukulkue, jota olen ollut mukana järjestämässä, järjestettiin viime vuonna toista kertaa, ja osanottajamäärä nousi useisiin satoihin vaikka sää oli luultavasti huonoin mahdollinen. Tiukempaa rajakontrollia vaativat mielenosoitukset ovat olleet pienehköjä, mutta niitä on usein ja monilla paikkakunnilla.

Halu tehdä jotain yhdistää monenkirjavaa joukkoa. Viime itsenäisyyspäivän 612-kulkueessa näin lapsiperheitä ja nahka-asuisia motoristeja, teini-ikäisiä skinheadeja ja koiraa taluttavia vanhoja rouvia, selviä ja humalaisia, kaiken ikäisiä, näköisiä ja kokoisia suomalaisia. He olivat tulleet paikalle, koska joku oli antanut heille sellaista mitä puolueet ja viralliset instituutiot eivät olleet kyenneet tarjoamaan: tilaisuuden osallistua yhteiseen rituaaliin ja osoittaa arvostuksensa kohteet.

En tarkoita, että äänestäminen ja toiminta poliittisissa puolueissa olisivat menettäneet merkityksensä. Mutta on selvää, että olemme siirtyneet vaiheeseen jossa perinteiset parlamentaariset keinot eivät enää yksin riitä. Taistelu identiteettimme jatkuvuudesta käydään sekä kabineteissa että kaduilla. On syntynyt haaste, johon kansallismielisten järjestöjen on tartuttava. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin kansallismielistä järjestötoimintaa kohtaan tunnetaan laajaa ruohonjuuritason kiinnostusta, ja ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin järjestöillä on resursseja tämän kiinnostuksen valjastamiseen. Ja avainroolissa on epäilemättä Suomen Sisu, tämänhetkisistä kansallismielisistä järjestöistä suurin ja dynaamisin.

Noussut jäsenmäärä ja uusi julkisuus tarjoavat tilaisuuden, jonka käyttämättä jättämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Silloin terve aggressio joko hyytyy perisuomalaiseksi purnaamiseksi tai kanavoituu väkivaltaisiin ääriryhmiin, jotka on helppo tukahduttaa.

Uusnatsiryhmien kaltaiset ääriliikkeet kaipaavat fanaattisia poliittisia sotilaita, jotka uhraavat elämänsä järjestön puolesta. Meidän tulee puolestamme luoda tavallisille suomalaisille mielekkään elämän puitteet. Se ei onnistu, jos jäämme pelkäksi perinneyhdistykseksi tai keskustelukerhoksi. Siksi toimintastrategian tulee keskittyä kaikkeen sellaiseen aktiviteettiin, joka luo uudenlaista yhteisöllisyyttä ja valmistaa kohtaamaan tulevat vaarat ja vaikeudet.

Kaikentyyppinen fyysisen kunnon ja itsepuolustuskyvyn lisäämiseen tähtäävä valmennus on tietenkin tärkeää. On syytä järjestää kursseja, joissa opetetaan vaikkapa kamppailulajeja ja aseenkäsittelyä. Tällä hetkellä nousussa oleva katupartiointi on sekin toimintamuoto, joka tuo ihmisiä yhteen ja lisää heidän vastuuntuntoaan omasta asuinympäristöstä. Sisulla on myös resursseja kouluttaa partiointiin osallistuvat asianmukaisesti, ja siten välttää epämääräisen aineksen eksyminen mukaan ja sortuminen laittomuuksiin. Lisäksi suosittelen painokkaasti eräretkien järjestämistä ja erätaitojen opettamista. Paitsi että ne lujittavat kosketusta suomalaiseen luontoon, kulttuurimme juureen, ne lisäävät sellaista yksilö- ja pienryhmätason autonomiaa, jota on nykyään tapana kutsua elämänhallinnaksi.

Ylipäätään kaikki, mikä vähentää ihmisten riippuvuutta vallitsevista instituutioista ja kannustaa heitä kehittämään yhdessä omiaan, on hyvästä. Omaehtoinen kirjankustannustoiminta, omat mediat ja kulttuuriyhdistykset, kokoontumistilat, harrastuskerhot, yritykset, taloudelliset tukiverkostot, osuuskunnat… Tämä voi kuulostaa suurisuuntaiselta, muttei oikeastaan ole sitä, kun tietää mitä tahtoo ja etsiytyy oikeiden ihmisten seuraan. Kun pohdimme ja kuulostelemme mille kaikelle on tarvetta ja sitten ryhdymme toimeen pieninä samoista asioista kiinnostuneiden ryhminä, tuloksia syntyy nopeammin kuin uskoisikaan, ja apatia on tiessään. Näyttävät julkiset tempaukset vetävät mukaan muita samanhenkisiä. Näissä asioissa meidän tulisi ottaa oppia poliittiselta vasemmistolta, joka on rakentanut omat organisaationsa ja saavuttanut omat asemansa vastaavalla tavalla, pienistä piireistä ja konkreettisista tarpeista aloittamalla.

Monet edellä esittämistäni ideoista ovat jo alkaneet toteutua. Jäsenmäärän kasvaessa eri alojen käytännön tuntemus on alkanut lisääntyä, ja sisulaiset joilla on yhteisiä intressejä ovat alkaneet järjestäytyä keskenään ja toteuttaa hankkeitaan järjestön luomissa puitteissa. Tällä hetkellä puuhataan ainakin julkaisutoimintaa, eränkävijöiden ryhmää ja ampumaharjoituksia. Suunta on siis oikea. Meidän tarvitsee vain kulkea sinne entistä määrätietoisemmin.

En kannata hahmottelemaani suuntausta pelkistä strategisista syistä. Tämäntyyppiselle omaehtoiselle järjestäytymiselle on myös eksistentiaalinen tarve. Pohjimmainen syy sille kriisille, joka meidän elinaikanamme on kärjistynyt nopeammin ja rajummin kuin monikaan olisi osannut arvata, on positiivisten kulttuuristen voimien puute. Vaikka monien maahanmuuttajaryhmien tavat saattavat meistä näyttää alkeellisilta ja oudoilta, heillä on silti jollekin kouriintuntuvalle perustuva identiteetti. Heille tarjotaan läntisen liberalismin ja sosialismin iskusanoja, kuten ”suvaitsevaisuus”, ”moniarvoisuus” ja ”valinnanvapaus”, mutta he pitävät enemmän heimoveljeydestään ja uskonnollisesta laistaan, koska ne ovat sentään verta ja lihaa.

Meillä ei ole oppia tai säännöstöä, johon voisimme tukeutua kun aineellinen hyvinvointimme ja fyysinen turvallisuutemme murenevat. Kristinusko tarjosi sellaisen monen vuosisadan ajan, mutta nyt se on enää alakulttuuri muiden joukossa, ja kirkkokuntien hengellinen varanto näyttää sisältävän vain taskulämmintä universalismia ja suvaitsemista. Mennyttä on myös kansallinen yhtenäiskulttuuri, jossa valtio ja oikeuslaitos sentään puolustivat suomalaisten etua vaikkeivät aina täydellisesti toimineetkaan. Jäljellä olevassa henkisessä joutomaassa meidän pitää omin päin löytää uudelleen mielekäs elämä ja muokata se niin hyväksi kuin kykymme riittävät. Kun olemme pettyneitä ja vihaisia, hämmentyneitä ja huolissamme, voimme hakeutua kaltaistemme pariin ja katsoa, mitä meillä on jäljellä ja mitä tahdomme saavuttaa. Näin kiedomme kohtalomme yhteen ja alamme rakentaa uutta tulevaisuutta.

Tällä hetkellä meillä ei ole muuta kuin toisemme

 

Timo Hännikäinen
Helsingissä asuva kirjailija ja Sarastus-lehden päätoimittaja

 

Timo Hännikäinen 5

Jaa artikkeli..Share on FacebookShare on VKShare on Google+Tweet about this on TwitterShare on LinkedInEmail this to someonePrint this page